Klassinen ratsastus ja bibliografia

Klassinen ratsastus & bibliografia

Bibliografia koostuu pääasiallisesti vanhojen klassisen taideratsastuksen mestareiden laatimista teoksista. Mukana ovat myös oman aikamme kirjoituksia, jotka esittävät ja tulkitsevat vanhojen mestareiden oppeja. Alkuperäisten painosten ohella olen lisännyt viitteet uusintapainoksista sekä käännöksistä eri kielille siinä määrin kun olen voinut saada tietoa niiden olemassaolosta. Kaikki listan vanhat kouluratsastuksen mestarit ovat syntyneet ennen vuotta 1900. Raja on tietysti mielivaltainen mutta se on vedettävä johonkin. Tähän bibliografiaan sisällytettyjen alkuperäisteosten varhaisimat painokset ovat 1500-luvun loppupuoliskolta. Kaikki muut ovat ilmestyneet 1600-luvun jälkeen. Kouluratsastuksen historia ulottuu tietenkin kauemmin menneisyyteen mutta tosiasia on, että vasta 1600-luvulla mestarit alkoivat kirjoittaa järjestelmällisesti ratsastuksesta ja hevosten koulutuksesta. Viimeisistä taideratsastuksen mestareista Alois Podhajsky kuoli vuonna 1973 ja Nuno Oliveira 1989. Teosten painopaikkojen nimet esiintyvät alkuperäisellä kielellä. 


 Lajin nimityksistä. Lajista käytetään useita eri nimityksiä kuten akateeminen (taide)ratsastus (academic equitation, akademische Reitkunst, équitation académique) barokkiratsastus (baroque equitation, barockes Reiten, équitation baroque), klassinen ratsastus (classical equitation, klassische Reitkunst, équitation classique) ja taideratsastus (equestrian art, Reitkunst, Art équestre).

Ensimmäinen nimitys (akademische Reitkunst, Academic riding, Equitation académique) viittaa lukuisiin ratsastusakatemioihin, joissa eurooppalaiset nuoret aatelismiehet opiskelivat renesanssiajasta valistusajan loppuun asti. Näistä akatemioista on lukuisia mainintoja ja niiden toimintaperiaatteista on säilynyt melko runsaasti todisteita eurooppalaisissa arkistoissa ja historian teoksista. Ratsastuksen ohella akatemioissa opiskeltiin myös muita aineita kuten matematiikkaa, miekkailua tai musiikkia. Ratsastusakatemioita ei pidä sekoittaa klassisen kauden (1600-luvun) ja varsinkin valistusajan (1700-luvun) tyypillisiin taide- ja tiedeakatemioihin. Nimellä "akateeminen (taide)ratsastus"on melko vankka ja yksiselittäinen asema Euroopassa.


Suomeen se ei niin hyvin sovi, mikä selittyy vastaavanlaisten laitosten tradition puutteesta Pohjois-Euroopan "takamailla" sekä "akateeminen"-adjektiivin rajoittuneisuuteen suomen kielessä, jossa se viittaa lähinnä yliopistoissa tapahtuvaan kirjaoppiseen henkiseen työhön. On myös olemassa se vaara, että asiaan perehtymättömät samaistaisivat ko. nimitystä yliopistoväen harrastamaan ratsastustoimintaan. Sen otti uudestaan käyttöön klassisen ratsastuksen saralla vaikutusvaltainen kenraali Decarpentry 1900-luvun taitteessa. Decarpentry uskoi kuitenkin vielä akateemisen ratsastuksen ja kouluratsastuksen yhteensovittamiseen. Nuno Oliveira teki myöhemmin selväksi, että koska kyseessä on kaksi eri lajia, niiden yhteensovittamisyritykset ovat umpikujia.
Barokki-ratsastuksen nimi taas juontuu suoraan ns. barokkihevosista, jotka saavuttivat suurimman suosionsa juuri siihen aikaan. Nämä hevoset olivat kotoisin Iberian niemimalta. Kreikkalainen ratsumies ja historioitsija Ksenofon ihaili jo 400 ennen ajanlaskumme alkua Iberian niemimaan palkkasotureiden käyttämiä ketteriä hevosia. Myös roomalaiset hakivat niitä suoraan Iberian niemimaalta. Englantilaiset ristiretkeläiset, joiden matkat kulkivat Portugalin rannikkoa pitkin toivat niin ikään iberialaisia hevosia kotiin. Huomattavia määriä iberialaisia hevosia alettiin kuitenkin vasta Renesanssikaudella tuoda Italiaan, josta ne vähitellen valloittivat Euroopan hoveja. Keskiajalla eurooppalaiset olivat tarvinneet melko raskaita kylmäverisiä sotaratsuja. Nämä kylmäveriset eivät tietenkään hävinneet Renesanssikauden jälkeen mutta ne siirtyivät ja/tai erikoistuivat muihin tehtäviin. Uusien tuliaseiden ansiosta varusteet kevenivät mikä taas mahdollisti kevyiden hevosten käyttöä. Vanhoja eurooppalaisia hevosia alettiin vieroksua yhä enemmän etenkin hovien vapaa-ajan ratsuiksi. Klassinen taideratsastus kukoisti nimenomaan Iberialaisten hevosten ansiosta sillä nämä soveltuivat erityisen hyvin ajan henkeen (niillä on mm. luontainen kyky peräänantoon). Iberialaisten hevosten lähisukulainen berberi tuli myös ajan mittaan suosituksi. Barokkihevosten suosio laski 1700-luvulla kun kuvaan astuivat itäiset hevosrodut, joita alettiin yhä enemmän käyttää ja risteyttää. Myös uusi ilmiö nimeltään anglomania vavisutti vanhaa Eurooppaa. Englantia alettiin matkia ja tämä koski myös hevoskultuuria: ratsastuskilpailut alkoivat yleistyä ja samaten niihin parhaiten soveltuvia täysveriset hevoset. Kuolettavan iskun barokkihevosille antoivat Napoleonin sotaretket ympäri Eurooppaa. Hän itse suosi täysverisiä ja tämä muoti kesti koko 1800-luvun, jolloin armeija suosi nopeita "maata hipovia" hevostyyppeja iberialaisten kustannuksella. Tuntuu oudolta, että vaikka nykyään suurin osa kouluratsastuskilpailuihin osallistuvista henkilöistä ovat siviilejä kaikki säännöt ovat suoraa perintöä 1800-luvun armeijasta. Preussin armeijan vaikutus on ollut erittäin suuri. Jäykät säännöt eivät anna sijaa omintakeisuuteen ja kaikkien ratsukkojen on toteuduttava täsmälleen samaa ohjelmaa. Koska taideratsastuksen lähtökohdat ovat täysin erilaiset on sanomattakin selvää, että sama ratsukko ei voi harrastaa molempia.


VAROITUS Jos tavoitteesi on osallistua kouluratsastuskilpailuihin (ja tietenkin olla siinä mahdollisimman hyvä) on syytä huomauttaa, että FEIn säännöt ovat melko lailla ristiriidassa klassisen taideratsastuksen kanssa, mikä tarkoittaa sitä että on syytä pitää melko matalaa profiilia mikäli haluaa syventyä tähän perinteeseen. Harvat tuomarit ovat valmiit ottamaan vastaan "häirikköratsastajia" huomioon. Hieman ilkeästi voidaan sanoa, että nykyiset FEIn saksalaistyylisiä sääntöjä voitaisiin verrata sellaiseen musiikkikonservatorioon, joka sallisi ainoastaan duuri-asteikkoihin ja 2/4-tahteihin pitäytyviä oppilaita diplomitöihin asti.  
Taideratsastus on alkanut kiinnostaa yhä enemmän ihmisiä Keski-Euroopassa. Eräs avainhenkilö siinä on ollut Nuno Oliveira, joka kuolemaansa asti 1989 koulutti paljon oppilaita, jotka ovat vieneet suuren mestarin oppia eteenpäin. Suunta etenee pikkuhiljaa kohti pohjois-Eurooppaa. Vielä pieniä mutta vankkoja kannattajajoukkoja on muodostunut Saksaan, Tanskaan ja Ruotsiin. Craig Stevensin ja Soile Kokon ansiosta taideratsastuksen tuulet ovat alkaneet puhaltaa Suomeenkin. En malta jättää kertomatta, että joulukuussa 2001 sain kirjeen tuttavaltani, silloin 74-vuotiaalta belgialaiselta Nuno Oliveiran entiseltä oppilaalta. Siinä hän kutsui taideratsastuksen leviämistä kohti pohjoista peräti " barokkihevosen kostoksi "!
Kaksi viimeistä nimitystä, "klassinen ratsastus " ja "taideratsastus" ovat yksiselitteisempiä. "Klassinen " viittaa 1600- ja 1700-lukuun. Nimitys "taideratsastus " (portugaliksi arte equestre ja siitä muihin kieliin) on taas yleistynyt Nuno Oliveiran ansiosta.
Historian kulkua yksinkertaistaen voisimme kiteyttää klassisen taideratsastuksen ja (kilpailuun tähtäävän) kouluratsastuksen väliset erot seuraavassa taulukossa, jossa ne esitetään rinnakkaisina palstoina. Yksinkertaisuuden vuoksi olen aloittanut renesanssikaudelta. Varsinkin 1800-luvulla lajit ovat jossain määrin myös vaikuttaneet toisiinsa. Jotta taulukko olisi helpommin luettavissa olen jättänyt tätä vuorovaikutusta mainitsematta koska nykytilanne on kaksi eri ratsastuksen lajia.
   


KLASSINEN TAIDERATSASTUS KOULURATSASTUS
1500- ja 1600-luku Iberialaisten hevosten suuri suosio  Raskaammat kylmäveriset hevoset sodankäyntiä varten
Nuorten aatelismiesten yleissivistys edellyttää opiskelua jossakin ratsastusakatemiassa. Ratsastuksen opetus tähtää taiteellisiin vapaan ajan esityksiin  Ratsuväen rykmentit, jossa opetetaan käytännön ratsastustaidot. Estetiikalla ei ole jalan sijaa vaan ainoastaan sodan käyntiin tarvittavat perustiedot
1700-luku Edellisen kauden ratsastustyyliä hiotaan edelleen mutta kauden loppuosan lähestyessä se alkaa hiipua. Ratsastus-akatemioiden sijasta aatelisto suosii mm metsästysratsastusta  Englannin vaikutuksesta aletaan yhä enemmän suosia itämaisia ja täysverisiä sekä erilaisia uusia risteyksia (nopeat ja "maata hipovat" ratsut)
Englannin vaikutuksesta aletaan yhä enemmän kiinnostua kilpailuista, mikä taas kasvattaa "uusien" hevostyyppien kysyntää Ratsuväessä sama tendenssi kuin siviilialoilla. Ratsuväen opetuksessa suuri paine yksinkertaista yhä enemmän opetustaitoja
1800-luku Erilaiset yritykset elvyttää vanhaa akateemista taideratsastusta kauden alkupuoliskolla kariutuvat. Ainoana perinteellisenä laitoksena Wienin espanjalainen ratsastuskoulu jatkoi toimintaansa Kauden jälkipuoliskolla yksinäisten suurmestareiden aikakausi uusina oppilainaan yhä kasvava suurporvaristo
Upseerit osallistuvat yhä enemmän kilpailuihin. Eräät heistä yrittävät esimiestensa kielloista huolimatta harrastaa salaa akateemista ratsastusta entiseen tapaan
1900-luku Yksinäisten suurmestareiden oppilaat jatkavat alussa opettajiensa työtä ja vaikuttavat vuosisadan keskivaiheille asti. 1900-luvun vimeisillä vuosikymmenillä barokkiratsastus on taas tullut näkyville mm Nuno Oliveiran ansiosta, joka taitavasti yhdisti klassista taideratsastusta, Iberian niemimaan perinteellistä ratsastusta sekä uudet Baucherin oppeja 1800-luvulta Siviileilla ja armeijalla samanlaiset näkemykset ratsastuskilpailuista. Siviilit hyväksyivät täysin armeijan laatimat säännöt. Armeijan omat ratsastajat väistyivät pikkuhiljaa siviilien tieltä kilpailusääntöjen pysyessään muuttumattomina (FEI)

Lyhyt historiallinen katsaus:

Keskiajan loppupuolelle asti ratsastuksen taitojen omaksumiseen ei oltu kovin järjestelmällisesti paneuduttu. Sekä hevosten että ratsastajien koulutusmenetelmistä on vain niukkia tietoja säilynyt kirjallisissa lähteissä. Ratsastuksen opit kulkivat yleensä suullisenä perimätietona. Keskiajan Euroopan ratsut olivat kookkaat ja ne joutuivat sodissa kantamaan erittäin painavia ratsastajia haarniskoineen. Ratsaille ei näin ollen päästy omin avuin. Länsimaisessa ratsastuksessa ratkaiseva muutos tapahtui Iberian nieminaalla, jossa espanjalaiset (ja portugalilaiset) olivat yli 700 vuoden ajan (711-1492) elänneet rinnan Pohjois-Afrikasta tulleiden maurien (arabien ja berberien) kanssa. Sen lisäksi, että espanjalaiset ja portugalilaiset käyttivät myös "itämaisia" hevosia, eräät ratsastajat olivat 1500-luvulla omaksuneet maureilta kevyempää ja pystympää istuntaa kuin muut eurooppalaiset siihen aikaan mm korkeamman satulatyypin ansiosta. Tämä ratsastaminen lyhyin jalustinhihnoin, yhdessä "itämaisten" hevosrotujen kanssa, levisi ensin Italiaan ja sitten koko Eurooppaan. Vuonna 1532 Frederico Grisone yhdessä Cesare Fiaschin kanssa perustivat oman ratsastuksen akatemiansa Roomaan. Grisonen oppikirja ilmestyi 1552 ja sitä pidetään alan perustavana teoksena Eräs toinen ratkaiseva henkilö oli Grisonen oppilas Giovan Battista Pignatelli, joka opetti Napolissa. Hänen oppilainaan olivat monet eurooppalaiset aatelit, jotka levittivät hänen oppejaan. Niiden aateleiden joukossa oli mm ranskalainen Antoine de Pluvinel (1555-1620), joka vaikutti laajasti ja kirjoitti alan klassikon sekä saksalainen Engelhard von Löhneysen, jonka teokset ilmestyivät 1588 lähtien. Tämän ajan tekee erityisen kiinnostavaksi se, että se aloitti nykyaikoihin asti jatkuneen perinteen ratsastuksen oppikirjojen käännöksistä ja uusintapainosten julkaisemisesta säännöllisin väliajoin. Teokset ilmestyivät hyvin lyhyellä aikaviiveellä ainakin ranskaksi, saksaksi ja latinaksi. Englanniksi niitä alettiin kääntää hiukan myöhemmin. Esimerkiksi William Cavendish (Newcastlen herttua) kirjoitti suoraan ranskaksi Antwerpensissa vuonna 1658 ilmestyneen klassikkonsa. Kouluratsastuksen mestareiden vaeltavan elämän ja ratsastuksen oppikirjojen käännösten ansiosta klassisen kouluratsastuksen perinne on säilynyt nykypäiviin asti. Ratsastuksen oppikirjojen ilmestymistahti kiihtyi huomattavasti 1800-luvulla. Tämän ajan erikoispiirre on mestareiden väliset usein hyvin kiivaat keskustelut oppikirjojensa sivuilla, jotka kuulostavat joskus melein välien selvittelystä.
 


Hevosista:

Klassisen taideratsastuksen kehityksestä ei voi käsitellä puhumatta edes alustavasti hevosista. Kuten ylempänä on jo mainittu vanhat keskiajan eurooppalaiset hevoset edustivat enimmäkseen raskaita kylmäverisiä rotuja, jotka poikkesivat melkoisesti "itämaisista", arabihevosista sekä eräistä Espanjan ja Portugalin hevosroduista (Iberian niemimaalla, varsinkin pohjoisosissa, tavattiin myös runsaasti näitä raskaita eurooppalaisia kylmäverisiä). Kun Napoliin alettiin 1500-luvulla tuoda Iberian niemimaan eteläosista lämminverisiä näistä tuli erittäin haluttuja ympäri Eurooppaa. Napolissa Pignatellin johdolla opiskellut saksalainen Engelhard von Löhneysen kehui Iberian niemimaan hevosia vuonna 1588 ilmestyneessä kirjassaan älykkäimmiksi ja käyttökelpoisimmiksi yksilöiksi kuin muut eurooppalaiset hevosrodut. Löhneysen menetelmiä voidaan pitää vielä melko kovakouraisina (siinä hän muistuttaa Grisonea) mutta pitää muistaa, että hän ja aikalaisensa joutuivat käyttämään etupäässä vanhoja eurooppalaisia kylmävärisiä ratsuja. Ne, jotka uskovat eurooppalaisten ratsastustyylien jakautuneen kahteen päätyyppiin, "germaaniseen" (mm saksalaiseen) ja "romaaniseen" (mm ranskalaiseen), ajoittavat tyylien erkaantumista näihin aikoihin ja selittävät erojen johtuneen eteläisten lämminväristen hevosten hitaammasta leviämisestä pohjoiseen suuntaan. Näin voitaisiin selittää sitä, että romaaninen tyyli painotti kepeyttä ja taiteellisuutta kun taas germaaninen tyyli korosti täsmällisyyttä ja kuria. Iberialaisia hevosia tuotiin 1500-luvulla moniin eurooppalaisiin hoveihin samalla kun alettiin ristäyttää niitä paikallisiin rotuihin. Espanjasta tuonti alkoi heiketä vasta 1700-luvun puolivälissä, jolloin alettiin suosia yhä enenevässä määrin englantilaisia puhdasverisiä. La Guérinièren kirjalla (1729) oli suuri vaikutus Euroopan ratsastuskeskuksiin, etenkin Hannoveriin ja Wieniin. Itävaltalainen J.B. von Sind (1709-1776) oli opiskellut Ranskassa La Guérinièren johdolla sekä Wienissä Christoph von Regenthalin oppilaana. La Guérinière koulutti samoilla perusmenetelmillä korkean koulun, sota- ja metsästyshevosia. Preussilaisen ratsuväen kenraali Friedrich Wilhelm von Seydlitz (1721-1773) kehitti La Guérinièren oppeihin perustuvaa, sikäläistä sotaratsastukseen soveltuvia menetelmiä. Näin hän teki selvän pesäeron yhtäältä maneesi- (taide-) ja toisaalta kenttäratsastuksen ( Campagnereiterei ) välillä. Maneesiratsastus perustui mm hevosen tarkkaavaisuuteen kun taas kenttäratsastus (sota- ja metsästysratsastus) korosti hevosen nopeutta ja askeleiden varmuutta maastossa. Von Seydlitz itse ei kirjoittanut mitään mutta hänen aikalaisensa Ludwig Hünersdorf (1748-1813) pyrki onnistuneesti kehittämään yhtenäistä koulu- ja kenttäratsastusmenetelmiä. Hünersdorfin suurimpiin ansioihin kuuluvana seikkana pidetään hänen tapaansa opettaa sota- ja kenttäratsastajia omaksumaan klassisen kevyttä kättä kaikentyyppisissä maastotyypeissä. Ranskassa ratsastustaito kärsi pahan iskun vuoden 1789 vallankumouksessa. Taideratsastus joutui vihatun aristokratian symboliksi ja se piti tuhota. Hevossiittolat ja ratsastusakatemiat lakkautettiin. Parhaat ratsumestarit joutuivat pakenemaan ulkomaille (useimmiten Saksaan ja Alankomaihin) aristokraattien kanssa ja elivät siellä pitkään vielä Napoleonin vallan myllerysten aikana. 1800-luvun alkupuoliskolla saksalaiset mestarit kuten Louis Seeger (1794-1862), E.F. Seidler (1798-1865) ja Gustav Steinbrecht (1808-1885) nousivat etualalle.

Barokki- ja klassisen ajan taideratsastuksen huipulla, etenkin hoveissa, korkeaan kouluun tarkoitetut hevoset olivat ymmärrettävästi arvokkainta ainesta. Hevosella täytyy olla alun perin tietyt edellytykset jotta se soveltuisi näin vaativiin suorituksiin. Taideratsastuksen alan eliittimaneeseissa käytetyt hevoset jaettiin vielä hienompiin luokkiin sen mukaan mitä kullekin hevoselle oli yksilöllisesti opetettu tekemään. Tämä tarkoittaa sitä, että oli olemassa courbette-hevosia, capriole-hevosia, levade-hevosia jne.

Taideratsastuksen vanhojen klassikkojen uusintapainoksia ilmestyy jatkuvasti ainakin kolmella kielellä: ranskaksi, saksaksi ja englanniksi. Niiden vaikutus on huomattava ja usein suorastaan keskeinen tänä päivänä ilmestyvissä ranskan ja saksankielisissä kouluratsastuksen oppikirjoissa. Englanninkielisissä oppaissa sen sijaan tämä historiallinen taustaselvitys useimmiten puuttuu. Eri koulukuntien ja yksittäismestareiden kehittämät teoriat ja terminologiat kuvastuvat suoraan nykyratsastajille suunnatuista oppaista. On selvää, että kaikki mitä klassisen kouluratsastuksen vanhat mestarit opettivat ei ole otettu kritiikittömästi ja/tai sellaisenaan vastaan tämän päivän kouluratsastukseen. Monia asioita on jouduttu hylkäämään. Kuten kaikissa taito-, taide- ja tiedelajeissa nykyistä kouluratsastuksen tasoa ei olisi voinut saavuttaa ilman vanhojen mestareiden pysyvimpien ja syvimpien opetuksen siirtymistä katkeamatta sukupolvesta toiseen. 

(tekstin alkuperäinen kirjoittaja: Alain Fabre`)